© Kuva: Marko Mäkinen
Maataloustuottajien piirissä viranomaisvalvonta jakaa mielipiteitä ja ajatus valvonnan lisääntymisestä herättää kielteisiäkin reaktioita. Monitahoinen suhtautuminen on tullut esiin muun muassa Samassa Vedessä -hankkeen viljelijähaastatteluissa, joissa olemme kuulleet viljelijöiden näkemyksiä ajatuksesta luoda valtakunnallinen ravinnetietokanta: Siinä missä moni haastatelluista suhtautuu peltolohkokohtaisten tietojen hyödyntämiseen tutkimuskäyttöön myönteisesti, on suhtautuminen varautuneempaa, jos myös valvontaviranomaisilla olisi pääsy näihin tietoihin.
On totta, että esimerkiksi ympäristölupaan liittyvä valvonta kohdistuu aina yksittäiseen toimipaikkaan tai vaikkapa maatilaan. Maatalousyrittäjiin kohdistuu nykytilanteessa maataloustukiin liittyvää, usein kuormittavaksi koettua raportointia ja viranomaisvalvontaa. Nimenomaan ympäristöön ja esimerkiksi vesistökuormitukseen liittyvällä viranomaisvalvonnalla on kuitenkin Suomessa jo varsin pitkät perinteet etenkin teollisuudessa ja vaikkapa jätevedenpuhdistamotoiminnassa.
Olen työhistoriani aikana tehnyt töitä aina pilaantuneen ympäristön kunnostuksesta haitallisten aineiden riskien hallintaan vesirakentamisen, teollisuuden ja jätehuollon toimialoilla. Tätä taustaa vasten tuntuu luontevalta pohtia niitä hyötyjä, joita tällä valvonnalla ja siihen liittyvän seurantatiedon keruulla on näillä toimialoilla saatu aikaan ja kysyä, miten näitä oppeja voitaisiin soveltaa maatalouteen.
Maataloutta moititaan usein yhtenä könttänä
Ympäristönsuojelussa saastuttaja maksaa -periaatetta on sovellettu jo vuosikymmenten ajan. Maatalouden osalta yhteiskunnallisessa keskustelussa saastuttaja on usein epämääräinen, pelkkä maatalous. Tämä johtuu siitä, että maataloudessa ei ole sellaista ympäristöön liittyvää valvontaa eikä tila-, lohko- ja eläinsuojakohtaisia tietoaineistoja, jotka kertoisivat tarkemmin kuormituksen lähteet.
Edellä mainituissa haastatteluissa myös tämä puoli nousee esiin: maataloutta moititaan usein yhtenä könttänä, ja moni viljelijä kysyy, mitä he voisivat tehdä vielä paremmin. Teollisuuden osalta tiedämme laitoskohtaiset päästöt ja jos ongelmia ilmenee, ne voidaan kohdistaa juuri päästöjä aiheuttavaan toimijaan. Saastuttaja maksaa -periaate siis toimii, vaikka työ myös teollisuuden erilaisten päästöjen vähentämiseksi jatkuu. Laitokset raportoivat vähintään vuosittain kuormitustietonsa ja esimerkiksi energian käyttönsä tietojärjestelmään viranomaisvalvontaa varten ja näitä tietoja myös me tutkijat hyödynnämme mitä moninaisimmin tavoin.
Minulta on toisinaan kysytty, mitä hyötyä on siitä, että toiminnanharjoittaja raportoi hyvin pieniä päästöjä vuodesta toiseen – kun niistä ei aiheudu ympäristön pilaantumisen riskiä ja syntyy vain turhia kuluja. Olen tavannut vastata, että juuri sillä tavalla toimija voi osoittaa kansalaisille ja ympäröivälle yhteiskunnalle toimintansa vastuullisuutta ja ettei se riko lupamääräyksiä tai aiheuta puheena olevia päästöjä.
Ympäristönsuojeluasiansa mallikkaasti hoitaneet hyötyisivät
Ympäristönsuojelussa – halusimme tai emme – raha on usein ratkaiseva tekijä. On oleellista, että vesiensuojeluun kohdistettu raha käytetään tehokkaasti, eli kohdennetaan sinne, missä sillä saadaan merkittävimmät vaikutukset. Tässä ympäristövalvonnalla ja sen yhteydessä kerätyillä laitoskohtaisiin ravinnekuormituksiin liittyvillä tiedoilla on ratkaiseva merkitys.
Ympäristönsuojelutoimien tehokkuutta voidaan tarkastella vähintään vuosittain päivyttyvien tietojen valossa, ja keppiä ja porkkanaa voidaan käyttää juuri siellä, missä niitä tarvitaan eikä yleisesti ”teollisuudessa”. Sanomattakin on selvää, että ilman tietoa siitä, miltä teollisuudenalalta tai mistä laitoksista vesistöpäästöt muodostuvat, niiden vähentäminen kustannustehokkaasti olisi mahdotonta. Seurauksena olisi epäoikeudenmukaista kohtelua ja paljon rahanmenoa suhteessa saavutettuihin päästövähennyksiin.
Ympäristövalvontaan liittyvien velvoitteiden lopputuloksena päästöjään vähentävät toimijat voivat osoittaa toimiensa vaikutukset: mustaa valkoisella. Näin kyttäämisestä onkin tullut keino osoittaa vastuullisuutta, saada oikeussuojaa ja korostaa tehtyä työtä ja aikaansaannoksia. Myös vapaamatkustajuus saadaan tällä tavoin kuriin: vallitsevassa tilanteessa ei ole oikeudenmukaista, ettemme voi nähdä ja tehdä eroa ympäristönsuojeluasiansa hyvin ja ympäristöasiansa välinpitämättömästi hoitavien maatalousyrittäjien välillä.
Suurimpia hyötyjiä olisivat siis ne maataloustuottajat, jotka ovat jo hoitaneet ympäristönsuojeluasiansa mallikkaasti, mutta kärsivät silti koko toimialan leimaantumisesta. Ja tietysti myös ympäristö, kun toimet sen suojelemiseksi ovat aiempaa vaikuttavampia ja kustannustehokkaampia.
Jani Salminen on Suomen ympäristökeskuksen ryhmäpäällikkö ja Samassa vedessä -hankkeen Kohti maatalouden ympäristönsuojelun digiloikkaa ja tehokasta hallintaa –työpaketin toinen vetäjä. Hän tunnustautuu fanaatikoksi ostamansa ruoan kotimaisen alkuperän suhteen.
Katso mitä muuta Samassa Vedessä -hakkeessa on meneillään:
Samassa vedessä
Tilaa Samassa Vedessä -hankkeen blogit sähköpostiisi. Niitä ilmestyy noin puolentoista kuukauden välein.
Tilaa blogi